Ei nyt ihan, mutta uusi keittiö kuitenkin. Kaksi kuukautta tätä vanhaa tulikin siedettyä - vaikka aiemminkin olisin mielelläni sen nähnyt valmiina, mutta minkäs teet, jos valmistajan työntekijät haluavat viettää lomaakin.

Tänään alkaa sitten purkaminen, huomenna pohjatyöt ja torstaina uuden keittiön kasaaminen. Perjantaiksi on luvassa taas aikainen herätys, kun hanat ja allas tullaan linkittämään verkkoon putkimiehen toimesta.

Pienenä sivuhuomautuksena mainittakoon, että jos joskus teillä on viemäröinti poikki ja keittiön tiskiallas odottaa vain purkamistaan suoralla putkella alla olevaan allaskaappiin - niin kannattaa laittaa siihen tiskialtaaseen jotain, joka muistuttaa teitä siitä, että aamupöpperössä sinne kaadettu nestemäinen aine tulee alempaa aika nopeasti ulos jaloille.

Kaikesta tästä voi kenties nähdä sen, että minä en remonttihommissa ole todellakaan tee-se-itse -ihminen?

Jos tältä vaikuttaa, niin olet oikeassa.

Eilisiltaisen - ja erityisesti tämän aamun jälkeen olen lukenut vähintään kymmenkertaisen määrän blogeja verrattuna normaaliviikonloppuun. Äsken myös tajusin olevani sinänsä melko suosittu.

Okei - top 100 -listan häntäpäässähän sitä ollaan. Tällä hetkellä niin mielenkiintoisella sijalla kuin 69, mutta kun ajattelee, että alempana listassa on hiukan yli 800 muuta blogia, niin voi oikeastaan vain ihmetellä, että mitä hittoa teen oikein, että olen kohdassa missä olen.

Ketä oikeasti kiinnostaa, mitä meikäläiselläkin on sanottavaa? Tutut, toverit, kaverit ja ystävät ymmärrän, mutta tuntemattomia oikeastaan en. Ihme nillitystä, pitäisihän sitä olla vain tyytyväinen että on lukijoita ja kyllähän olenkin. Kummastelenpahan vain.

Tsekkasin myös Pinserin listan nousijat ja laskijat. Löysin milligramman, jonka pamautin. Samoin metsästäjän blogin. Ensimmäisen siksi, että siitä voi joskus bongata jotain mielenkiintoista ja jälkimmäisen siksi, että aiheelle pitää antaa jonkinlainen tuki, vaikka toteutus vaikuttaakin (vielä?) vähän heikonlaiselta.

Koska luoja on suonut tännekkin ainakin kaksi linkitystä eilisiltaisesta blogihäppeningistä, niin päätin kirjoittaa itsekin jotain aiheesta. Eihän se sovi, että paikalle tulemattomat ahdistuneessa mielentilassaan selailevat ympäri blogistaniaa keräillen tiedonmurusia sieltä ja täältä luodakseen mielikuvan, että melkein olisivat olleet paikalla.

Paikallaoleminen oli silti melko kokemus. Vielä alkuillasta pystyi seuraamaan helposti, kuka kukin oli, mutta kun pöydän mittaa mitattiin jo useissa metreissä, ei toisesta päästä edes nähnyt kaikkia. Koska kaikki muut kuitenkin linkittävät kaikki paikalta tunnistaneet (enkä halua osoittaa tunnistavani vain muutamia), niin jätän linkittämisen sikseen ja tyydyn sanomaan, että paikalla oli monia Kallion Blogipiirin jäseniä - ja useita niitä, jotka olivat sitten venyttäneet sitä käsitettä (kuten oikein onkin) Kalliolaisuudestaan.

Muutenkin Kalliolaisuus nousi ainakin alkuillan kantavaksi teemaksi. Mikä on Kallio? Missä se sijaitsee? Ketkä ovat Kalliolaisia? Mitkä ovat Kalliolaisten tavat? Milloin saamme nauttia ensimmäisestä Kalliolaisuuteen keskittyneestä blogista?

Vastauksia ehkä tulevaisuudessa. Stay tuned. We´ll be back.

Vielä näin lopuksi kaikille pakanoille raamatullinen näkökulma aiheeseen "miten tämä blogimiitti sai alkunsa:

Alussa oli Schizo-Janne....

"Ah. Vapaahetki." -ajattelin ja istahdin sohvalle syömään täytelakritsia ja avasin television. Silmien verkkokalvoille ei juuri tällaisina hetkinä ole merkitystä, mitä sieltä tuutista tulee, mutta jonkin aikaa kanavasurffailtuani huomasin pitäväni SubTV:ltä tulevasta ohjelmasta. Juuri ennen ensimmäistä mainoskatkoa ymmärsin, että tämä jos mikä on huolestuttavaa. Kyseessä on nimittäin "Aikuinen nainen" -sarja, jonka kohdeyleisöön en taida kuulua.

"Tunne vihollisesi", joku joskus sanoi, mutta vaikka harvemmin olen pitänyt naisia vihollisina, niin nyt kuulostaa siltä, että mainoskatko on loppunut. Pakko palata takaisin sohvan ääreen.

Näin viime viikonloppuna Mikaa pitkästä aikaa ja kuulin miehen siirtyneen ravintola-alalle jo viime kevättalvella. Kutsu kävi tutustumaan paikkaan paikan päälle ja eihän siinä muu auttanut kuin kutsua kokoon ekskursio á la Freukkareiden keikka.

Sillä erotuksella tosin, että alkuperäisestä porukasta mukaan pääsi vain minä ja Jukka, mutta viime hetken muusikkovahvistuksena joukkoon liittyi myös kaikkien rakastama bile-eläin Mura.

Alkuillasta saunoimme paikan edustussaunassa. Sillä aikaa, kun Mura ja allekirjoittanut taistelimme nahkamme alttiiksi laittaen liian neitimäistä löylymainetta vastaan, sai Jukka todennäköisesti anaalitatti-tartunnan public domain -pyyhkeestä.

Parituntisen saunasession ja pienen alkustarttailun jälkeen siirryimme yläkertaan etsimään syötävää, jota löytyi kulman takana piileksivästä vähemmistöruokalasta, joka tarjosi asiakkailleen myös mahdollisuutta biljardinpeluuseen keskinkertaista huonomman kebabin kera. Ilmeisesti biljardi on Tikkurilalainen kansallispeli, koska pienimmässäkin paikassa tuntui olevan biljardipöytä. Paikallisen alkuasukkaan uhoilusta huolimatta päätimme olla ottamatta osaa turnajaisiin paikassa ja siirryimme takaisin Calypson yläkertaan.

Dave Lindholm oli aloittanut keikkansa ja loppuillan viihdyimme paikallisten baariruusujen seassa - kuka vanhempien, kuka nuorempien.

Illan ehdottomaksi kohokohdaksi muodostui kuitenkin The Älypelin ratkaiseminen.

Kiitos illan mukavasta sujumisesta kuuluu tietysti paitsi seuralle, myös Mikalle. Luet tätä kuitenkin, joten tack så mycket. Tullaan ensi kerralla sitten isommalla porukalla.

(edit 3 minuuttia myöhemmin: jouduin poistamaan viittauksia eräiden henkilöiden wc-aktiviteetteihin)

No tottakai tänään on ollut liikennepäivä. Ennenkuin ehdin rattiin saakka, alkoi suupieliä jo hymyilyttämään Tiramisun osuvat sanat julkisen liikenteen lieveilmiöistä.

Varsinaisen asfalttiviidakkoon syöksymisen jälkeen ilo irtosi jo 10 sekuntia sen jälkeen kun ehdin istumaan autoon. Alakerran kiinalaisen ravintolan omistaja päätti kovaan ääneen (äänitorvella) ilmoittaa haluavansa autoni pois edestään kadunvarsiparkista. Itse nyt satuin olemaan vain vielä puhelimessa vaikka autossa istuinkin, joten päädyin näyttämään kansainvälistä käsimerkkiä - ja toivoin kaverin ymmärtävän. Valutin sitten metrin verran kuitenkin autoa eteenpäin, että Dong saa solkattua corollansa ulos ruudusta.

Nautin lounaan maanmainiossa Efesoksessa. Olin juuri ylittämässä katua jalan Runeberginkadulla, kun suojatien reunaan pysähtyi Smart antaen tilaa jalankulkijoille. Ensimmäistä kertaa tuli tunne, että tässä on nyt jotain väärin. Tunnetta ei voi oikein kuvailla sen vaatimalla vakavuudella, mutta se auto on vain liian söpö siihen, että sen voi kuvitella isoksi, pahaksi autoksi, joka ryntäilee suojateille holtittomasti. Melkein tekee mieli antaa kohteliaasti tietä sellaisille pikkuautoille - tai käydä kysymässä, minkä kokoisilla pattereilla se kulkee.

Tuntia myöhemmin Mankkaan vilkasliikenteisillä teillä oli takanani hopeahapsinen senioripariskunta pienessä uudenkarheassa Nissan Micrassa. Kyseinen koppakuoriaista muistuttava auto olikin sitten samalla myös näyttämö varsinaiselle parisuhdenäytelmälle, kun juuri ja juuri kojelaudan takaa näkyvä täti-ihminen läksytti autoa ohjaavaa aviomiestään (?) jostakin asiasta. Syy (tai seuraus) selvisi sitten seuraavalla suoralla, kun Micran moottori ulvaisi tuskasta ja ajoneuvo pinkaisi hiuksianostattavaan kuudenkympin tuntinopeuteen ja ohitseni. Seuraavissa liikennevaloissa mummelin naamalla oli niin saaneen näköinen hymy, etten voinut muuta kuin nauraa.

Taidan olla voittamaton trivalisti?

Jälleen kerran vastakkainen sukupuoli kärsi tappion edustajansa kautta Trivial Pruisuitissa. Tiukkaahan se teki, kuten aina ennenkin, mutta lopuksi voittajaksi selviytyi allekirjoittanut, eli minä.

Muuten viikonloppu näyttää melko kevyehköltä. Systeri kertoi tulevansa huomenna käymään ja sunnuntaina onkin kuvauspäivä. Jotenkin hiljainen olo silti. Joku sanoisi tällaisesta fiiliksestä, että hetki tuntuu seisovan paikallaan.

Jää nähtäväksi.

Sadas merkintäni ja siitä tulee näin negatiivinen? No. Joskus miehen on tehtävä, mitä miehen on tehtävä - ja tällä kertaa se omalla kohdallani tarkoittaa muiden ihmisten haukkumista. Tarkkaanottaen niiden pottapäisten idioottien, jotka nousevat jostain tunkioista ihmisten ilmoille keväisin auringon alkaessa lämmittämään ja luojan kiitos - katoavat taas kun syksy alkaa käydä tarpeeksi kylmäksi.

Ei motoristeissa mitään vikaa sinällään ole. Jostain gro-magnon -alitajunnastani vain kumpuaa liikenteessä raivostuttavia väreitä, kun niin useat heistä paahtavat kaistojen väleissä paskankaan välittämättä.

Toinen seikka on sitten se, että miksi hemmetissä nämä samat vatipäät eivät saa parkkeerata näitä motorisoituja munamankeleitaan jonnekkin sinne, missä ne eivät veisi niin tehokkaasti tilaa kadunvarsilta? Siellä, missä kaduilla on parkkiruudut, vie yksi pyörä tietenkin aina yhden ruudun. Siellä, missä ruutuja ei ole, lätkäistään se pyörä tietenkin sinne minne se ikinä nyt sattuu mahtumaan. Vaikka se tarkoittaisikin kahden auton väliin jäävään rakoseen, joita ei taatusti saa mahdutettua liikkeelle ennenkuin pyörän saa pois välistä. Ja vaikka saisikin ne autot pois siitä ympäriltä, niin siihen ei taatusti enää saa toista autoa tilalle - varsinkaan isompaa kuin se pikkufiiatti, joka sieltä on ulos työnnetty.

Skitsoilen? Kyllä. Aiheesta?

Saatte itse päättää.

Se joka sanoi, ettei raha tuo onnea, oli väärässä. Ainakin oma fiilikseni parani huomattavasti kun pääsin tuhlaamaan rahaa uusiin asioihin - kansankielellä shoppailin.

En minä nyt mitään kulutusjuhlia viettänyt - älköön viherpiipertäjälukijani huolestuko. Ostinpahan vain kahdet uudet kengät ja pari DVD:tä. Kengät menevät hyvään kotiin, sillä olen paitsi huomannut, että lättäjalkani eivät hyväksy mitään muita työkenkiä kuin designer-lenkkareita, niin myös sen, että maailmanmenon kannalta on aivan yksi ja hailee, löytyykö kaapistani yhdet vai sadat lenkkarit. Niistä sadasta jokainen kun kestää sata kertaa kauemmin kuin ne yhdet. Onpahan vain silloin valinnanvaraa enemmän.

Nyt taidan mennä sohvalle pötköttämään ja katsomaan Asterixia. Hyvällä tuurilla löydän kaapista jotain hyvää syötävääkin sitä loistavaa leffaa tukemaan. Toisen ostamani leffan jätän odottamaan vaikka sitä, että joku kiva nainen haluaisi tulla katsomaan sen kanssani.

Katselin juuri aamiaista syödessäni naisten vesipooloa Eurosportilta. Ollymppia-sellaista tietenkin.

Noissa kisoissa vaan tuntuu aina olevan mukana sellaisia lajeja, että suomalaisilla ei olisi mitään mahdollisuuksia. Vesipoolo taitaa olla täällä yhtä suosittua kuin curling.

Vaikka suomalaisia tuossa lajissa ei olekaan näkyvillä, niin vesipoolo on vain kerrassaan hauskannäköinen laji. Takuuvarmastihan se on fyysisesti rasittavaa ja senkin vuoksi haastava laji, mutta kun näkee aikuisten ihmisten olevan kuivalla maalla se hassu lakki päässä, niin tekee mieli mennä paijaamaan niitä ja työntää tutti suuhun.

Sunnuntaisen työrupeaman jälkeen oli palkitsevaa nukkua kunnon yöunet ja könytä puoliltapäivin sohvalle loikoilemaan. Aloitin päivän vasta neljän aikoihin käymällä suihkussa ja hoitamalla sähköpostit alta pois. Illemmalla raahauduin taas perinteiseen Kalliohovin baarivisaan, josta napsahti 2. sija extroverttijoukkueellemme. Palkinto: olutta.

Hemmetti että olut tuppasi taas olemaan pahaa. Kalliohovin pihviannokset olivat taas luotettavaa laatua, mutta nekin joutuivat nyt suurennuslasin alle, koska kymmenen aikoihin kotiuduttuani iski niin paha olo kuin olla ja voi. Päätä särkee, huimaa ja vatsaa vääntää niin, että suolistossa matkustaa varmaankin rautakanki.

Tää on varmaan jonkinlainen pikakrapula? Laskuhumala ja krapula ennenkuin on edes käynyt nukkumaan? Koffin pitäisi patentoida sen oluen resepti...

Koko viikon duunit kulminoituivat sitten tähän päivään, joka venähti vain 14-15 tuntiseksi. Ylös aamukuudelta ja palasin takaisin vastikään firman järjestämistä kisoista, jossa kyllä toisaalta oli kivaa, mutta stressi ja väsymys karsivat melkoisen pahasti aivotoimintaa jo iltapäivästä, mutta mitään suurempaa nolausta en ehtinyt tekemään. Tai - no - ehkä. Mutta siitä nolauksesta ei kerrota enää julkisesti. Ikinä.

Kummallisesti vielä alkuviikosta ensi viikko oli täysin tyhjä kalenteriltaan, mutta nyt kun sitä katsoo, niin siinä onkin jo jokaiselle päivälle jotain (viikonloppua lukuunottamatta). Oikeastaan aika harmillista, kun ajattelin vihdoin vääntäytyä jotenkin Saarenmaalle lomailemaan pariksi päiväksi, mutta minkäs teet. Tough luck.

Tintti pyysi tänään kuvaamaan häitään. Ensin meinasin suostua, sitten kuulin niiden olevan Kuopiossa. Vähän vaikea lähteä sinne lähellä töiden deadlinea ja toisaalta hemmetin pitkä matka sinne häätyöläiseksi ei toisaalta huvittanut. Loppujenlopuksi tajusin, että on tottapuhuen parempi, että se hankkii ammattilaisen asialle. Häät kun tuppaavat olemaan varsin vaikeita tapahtumia kuvauksen kannalta - ja varsinkin kun se pitäisi suorittaa kalustolla johon ei kuulu edes järkevää salamalaitetta. Harmittaa silti, kun ei kehdannut suostua.

Urgh. Tämä on kännibloggaus ja ehkä varsin perinteinen sellainen. Olotila on vaipumassa jo laskuhumalan puolelle ja tilanne vaatisi jo oikeasti nukkumaanmenoa. Silti tässä koneen ääressä on kykittävä - lähinnä töiden vuoksi, mutta myös bloggaamiselle löytyy aikaa.

Ei se mitään. No worries, sillä Anu a.k.a. Shine kävi tänään ja jätti jälkeensä blogistanian historialle tärkeän videopätkän (1,5Mt), jossa kyseinen neiti-ihminen ampuu viinirypäleitä Kallion urheilutalon katolle. Tosin kuvanlaatu on heikko, mutta niin on Anun ampumataitokin.

Neljä tuntia ja kaksi viinipulloa tapahtuneen jälkeen tuli äänitettyä unohtumaton haastattelu sängyn päällä, mutta se on kai parasta jättää julkaisematta.

(niin ja jos jotakuta oikeasti epäilyttää, niin otsikko EI millään tavalla liity tähän kyseiseen haastatteluun)

Parikymmentä minuuttia aikaa hengähtää pyykkäämisen ja punkun korkkaamisen välillä - eli sitä voi vilkaista hiukan blogosfäärin vakiopaikkoihin.

Luin oikeastaan pitkästä aikaa (=ensimmäisen kerran tänään) Mindyn blogia, joka toi taas kaiken mieleeni siitä, että olen itse unohtanut tarkoituksella varmaan kymmeniä avaimia eri paikkoihin, jotka ovat vaan niin penteleen hyviä piiloja, etten muista enää niitä itsekään. Vasta pari päivää sitten kuvittelin hukanneeni auton avaimet - ja löysin ne tietokoneeni näppäimistön alta.

Toinen ajattelua aiheuttava seikka oli tietysti se, että Mindyn mainitsema pelko siitä, että joku kriminaali löytäisi yksinäisen avaimen jostain piilosta ja päättelisi sitten (Sherlock) Holmesmaisesti avaimen omistajan ja tekisi sitten tuhojaan tämän kotipesässä, autossa, työpaikassa tai mihin se avain nyt ikinä sopisikaan.

Mietin, mihin tuokin tunne perustuu ja ainakin tämänhetkisen viisiminuuttisen jälkeen järkevintä olisi selittää tunne vain turvallisuuden puutteella tai sen illuusiolla. Vaikka lukko on loppujenlopuksi vain pieni ja jopa suhteellisen yksinkertainen mekaaninen laite, on se ainoa asia joka pitää tuntemattoman osan maailmasta oman maailmamme ulkopuolella niin halutessamme. Avain siihen taas edustaa valtaa, kontrollia ja mahdollisuutta sekoittaa tai yhdistää nämä kaksi maailmaa ja koska niiden välillä kulkeva raja on meidän reviiriämme, emme tietenkään halua kenenkään muun sitä ylittävän ilman lupaamme.

Jos taannoinen kiroiluni Ikean hyllystön kanssa ei sitä vielä todistanut, niin minä ja koottavat huonekalut emme ole yhteensopivia. Tällä kertaa murheenkryyninä on kävyiltä (a.k.a. The Vanhempani) saatu tilapäiseksi nurkantäyttäjäksi tarkoitettu nojatuoli.