Eilinen ilta meni töissä aivan liian pitkään. Vielä aamulla päättelin olevani kotona jo yhdeksältä, mutta aivan turhaan. Kaivoin lopulta kotiavaimia taskustani vasta yhdeltä yöllä ja kun ovi pamahti kiinni takanani, heitin kaikki 30kg painavat kantamukseni sohvalle ja rojahdin sänkyyn.

Yö ei ollut kovin mukava. Heräsin niskakipuun joka kerta kun käänsin kylkeä vain nukahtaakseni melkein heti uudestaan. Lopulta heräsin viideltä aamulla, katsoin kelloa ja tajusin sen olevan vielä liian aikaista ylösnousuun. Kello oli soittamassa vasta yhdeksältä ja heräilin lopun neljän tunnin ajan puolen tunnin välein tarkastamaan kellonaikaa. Lopulta vääntäydyin ylös suihkuun viittä vaille yhdeksän ja lopulta ajoreissulle ympäri pääkaupunkiseutua.

Eipä siinä mitään. Paljon uutta tuli tänäänkin opittua, kuten se, että kannattaa aina tarkistaa auton etupenkki sen parkkeeraamisen jälkeen, jos vaikka sattumalta on jättänyt haluttavan näköisen digikameransa sille. Joku voi sen sieltä viedä, jos ei varaansa pidä.

Tiramisun kolmikon teemäisin yksilö bloggasi tänään muutostaan. Tunsin sitä lukiessani ensimmäistä kertaa empatiaa pitkästä aikaa. Muutto ei ole helppo nakki, mutta onneksi on ihmisiä, jotka auttavat.

Tajusin juuri muuten omaavani optimistisenkin puolen. Kuulin televisiosta sivukorvalla sanat "Venäjän Elena Jevtsenko on parantanut...." - ja ehdin ajatella, että jokin maailman vitsauksista, kuten syöpä tai AIDS olisi saanut parannuskeinon, kunnes ääni televisiosta jatkoi - "...nimissään ollutta seiväshypyn ennätystä...".

Perkele. Maailma ei ole optimisteja varten. Pessimistit säästyvät turhilta innostumisilta.

Aamuisen Anun suorittaman liian aikaisen puhelinherätyksen jälkeen syötiin yhdessä aamiaista. Pitkästä aikaa järjestyi aikaa tavata puolin ja toisin. On se toisaalta kiva nähdä ihmisiä, joiden kanssa ei ole hoitanut sosiaalisia velvotteitaan aikoihin, mutta toisaalta jää aina ajattelemaan jälkikäteen, että tässäkö se nyt oli. Nähdään taas parin kuukauden päästä.

Pakollisten työkuvioiden jälkeen tapasin illemmalla toisenkin ihmisen, jonka näin viimeksi wappuna. Aino halusi edellisiltana esittämän varsin omahyväisen haasteen jälkeen hävitä Trivial Pruisuitissa. Ja rökäletappiohan oli luvassa, kuten kaikille, jotka minunkaltaistani superneroa vastaan aikovat tuota peliä pelata. (kuvitelkaa tähän kohtaan luolan seinistä kaikuva hullu nauru)

No ei vaisinkaan. Kyllähän olen hävinnyt useastikin pelissä. Useamminkin kuin kerran.

Hemmetti että päivä on taas mennyt nopeasti. Juurihan heräsin ja enää on kymmenen minuuttia jäljellä tätä vuorokautta. Tätä se vanheneminen teettää. Jossain vaiheessa kadotan varmaan kokonaan aikakäsityksen ja syön aamaisenkin iltapäivällä.

Eikun hetki. Sitähän teen jo nyt.

Aamulla tein jotain, mutta olen jo unohtanut mitä se oli. Todennäköisesti se oli jotain täysin epäkiinnostavaa, josta ei todellakaan kannattaisi blogata. Tämä on pääteltävissä siitä, etten nyt millään saa päähäni mitä se oli. Kaikesta tästä voi kai vetää jonkinlaisia johtopäätöksiä lomapäivien syvimmästä tarkoituksesta. Täysin pihalla olemisesta.

Pauliina kävi tänään. Tarkoituksena oli tehdä yhdessä sille yybersimppelit kotisivut joita se oli toivonut jo pitkään. Vaikka olin jo lupautunut auttamaan, niin se ensimmäiset kymmenen minuuttia räpsytteli silmäripsiään ja aloitti jokaisen lauseen "Voisiksä..." tai "Olisitko kiltti...".

Tosi söpöä kun naiset yrittää sellasta. Tai oikeastaan se on vähän säälittävääkin, mutta ei niin paljon kuin me miehet, jotka sitten langetaan sellaseen ihan kympillä.

Siinä se sitten meni. Syntymäpäivä. Pitkälti erilaisten pikkuhommien parissa ja vähän vapaata viettäen. Loppujenlopuksi kahdeksan (lisäys +1 klo 11:57) ihmistä tiesi onnitellakseen ja kaikki niistä lämmitti jollain tavalla sydäntä. Silti jossain takaraivossa kolkuttaa ajatus siitä, että jossain vaiheessa elämää pitäisi pakottaa itsensä hemmottelemaan itseään. Syntymäpäivät kun tähän mennessä ovat olleet aika pitkälti vain ihan tavallisia päiviä.

Aiemmin päivällä tulleessa kortissa äitee kyllä lupasi lahjaksi jossain välissä takaisin Suomeen tultuaan leipoa pakastimen täyteen "ihan mitä ikinä haluan".

Suunnittelin tänään myös joskus kuukauden päästä pidettäviä yhdistettyjä synttäreitä ja tupareita. Saa nähdä, mitä siitäkin tulee, koska alkoholia pitää varmaan tilata tankkiautolla. Kaikki paikalle haluavat ilmoittautukaa etukäteen kiitos.

Ari muisti sittenkin ja oli leiponut mansikkakakun, joka ahmittiin päivällä. Läppäisi vielä käsiin ison lahjapaketinkin, josta paljastui Arabian astioita. Takuulahjoja siis.

Onkohan tämä nyt reaaliaikaista bloggausta, jos kerron, näin samantien, mitä mistäkin tulee tällaisena vuosipäivänä? Satu ehti ensimmäisenä (kuten aina) aamulla onnittelemaan tekstiviestillä ja postissa kolahti juuri kävyiltä (a.k.a. the vanhemmat) onnittelukortti.

Tsynttärit, joiden kunniaksi korkkasin siiderin odottaessani pian painoon matkalla olevia tiedostoja tarkistettavaksi. Systeri toi jo etukäteen muutaman lahjan ja tottamooses - molemmat oli pehmeitä paketteja.

Ihminen alkaa tulla vanhaksi, kun yhä enenevissä määrin alkaa huomaamaan, kuinka hyviä ja käytännöllisiä useat pehmeät lahjat ovatkaan.

Sampan kanssa kokeiltu tänä iltana PainoBaari, joka oli uusi tuttavuus ruokapaikkojen saralla. Rehellisesti on tosin sanottava, että ensimmäistä kertaa tajuan, että kyseisestä paikasta saa myös ruokaa. Vieläpä hyvää selaista ... ainakin joidenkin makuun. Olettaisin.

Ruuan jälkeen vuorossa oli Pauliinan kanssa leffa, joka osoittautui fiaskoksi. Ensinnäkin tuo neito sai ylipuhuttua allekirjoittaneen elokuvaan "13 ja risat", joka oli virhe. Suuri sellainen.

Toisekseen, joka oli itseasiassa aika hauska tapahtuma... Tiedättekö, kun nykyään elokuvien alussa tulee pakollinen puolen minuutin plakaatti kankaalle, jossa kehoitetaan, ettei tallennuslaitteita sallita? No minä olen aina kaikkia kieltoja vastustaen napsaissut siitä plakaatista kuvan. Tähän asti kamerakännykällä.

Tälläkertaa mukana oli kuitenkin luotettava taskuven... taskukamerani. Sillä suoritetun, salamavaloa väläyttäneen, kuvauksen jälkeen, noin kaksi minuuttia myöhemmin, tulee paikalle Finnkinon vahtimestari ja kysyy, olenko ottanut kuvan kankaasta. Myönnän sen ottaneeni, jonka jälkeen samainen kaveri pyytää deletoimaan kuvan, jonka teen. Lähinnä siksi, koska en kehdannut enää alkaa väittelemään asiasta, jonka seurauksena olisin saanut pitää kuvani, mutta saanut todennäköisesti porttikiellon paikkaan.

Kaikkein mukavinta/huolestuttavinta/mielenkiintoisinta tilanteessa oli se, että havaitsin kokeilulla, että Finnkino oikeasti valvoo tuota, ettei kukaan vaan vahingossakaan ota - vaikkapa nyt tavallisella still-kuvia ottavalla digikameralla kuvaa valkokankaasta, jossa lukee "älä käytä tallennuslaitteita tässä tilassa" ja sama ruotsiksi. Jokuhan voisi käyttää tämänkaltaista materiaalia oikeudettomasti hyväkseen.

Nämä samat isoveljet eivät kuitenkaan valvo koskaan sitä, että elokuvasaleissa kännissä olevat teinit pitäisivät vihdoin turpansa kiinni elokuvan aikana, lakkaisivat potkimasta selkänojia, heittelemästä popcornia tai puhumasta kännykkään.

Illan uusi sana: priorisointi

Taas uusi syy pysyä kotona kotiteatterin ääressä.

Yön ajatuspieru: miksi ajokortit ovat vaaleanpunaisia? Eikö se ole aika gay?

Työn sodan eturintamalla on ollutkin tänään hiljaista. Viimeisiä varsinaisia töitä on enää yhden käden sormilla laskettava määrä (vaikka olisikin keskimääräinen ala-asteen veistonopettaja), joten otin koko päivän vapaaksi pientä Suomenlinnassa tehtävää kuvaussessiota varten.

Ohikulkijoiden katseet, vihellykset ja kameroiden räpsynnät olivat arkipäivää, kun Satu pulahti rantakallioille pelkästään yhdessä tiukassa vaatekappaleessa. Voiko niitä toisaalta moittia. Kuka tahansa perusheteromies (ilman omaa perusheteronaista mukanaan), olisi jäänyt useammankin silmäyksen ajaksi lähistölle pitämään pientä maisemienkatselutuokiota.

Tänään on muutenkin ollut pieni fiilis siitä, että tunnen loppujenlopuksi järkyttävän määrän ihmisiä. Eikä se johdu edes siitä, että he olisivat minulle täysin yhdentekeviä kasvoja väkijoukoissa. Niitä, jotka kuuluvat kategoriaan "moikattava kadulla ja baarissa kohteeseen törmätessä". Vaan ihmisiä, joilla on jokin merkitys. Kuten eräs tärkeä ihminen kai sanoisi: heitä, joilla on jokin viesti annettavanaan elämälleni.

On se mukava kun on ihmisiä.

Tosin on niitä kusipäitäkin. Ne saisivat kadota.

Tänään on koko päivän ollut vähän omituinen olo. Työt ovat estäneet muistamasta, mitä muutaman päivän kuluttua tapahtuu, mutta äsken vieraillessani irc-galleriassa ja nähdessäni sen etusivulla tänään syntymäpäiviään viettävien ihmisten nimimerkkejä vasta tajusin mikä sen päässä pyörineen levottoman ajatuksen lähde on.

Täytän kohta vuosia.

Ikä ei oikeastaan enää ole mikään kadehdittava ominaisuus. Viisitoistakesäisenä se sitä oli - ainakin neljätoistavuotiaille. Samaten kahdeksantoistavuotiaana - myös 15-, 16- ja 17-vuotiaille. Silloin vanhenemisella saavutettiin aina jonkinlainen rajapyykki. Nyt sitä saa alkaa miettimään, milloin ensimmäinen harmaa hius tulee päähän. Siis jos olisi ylipäätään hiuksia.

Noh. Ei se mitään. Todennäköisesti onnistun kehittämään tästäkin jonkinlaisen ikäkriisin. Minähän olen se ihminen joka lanseerasi vuotuisten ikäkriisien teorian aina sen jälkeen kun täytin 21.

Hellurei. Minustakin tulee vielä joskus vanhus.

Toivottavasti.

Tuntuu vähän siltä, että kaikki tuppaisivat olemaan lomalla ja siksi blogistaniassa ei tapahdu juuri mitään. Sitä voi tietysti ajatella asiaa niinkin, että jos blogeista luettavat asiat olisivat ihmisten elämän koko kirjo, ei kovin paljoa vähempää elämästä ylipäätään voisi toivoa näin loman aikaan.

Onneksi en ainakaan vielä tunnusta tämän olevan addiktio. Lievä riippuvuus korkeintaan.

Elämässä menee oikeastaan aika hyvin tällä hetkellä. Tai ei oikeastaan edes erityisen hyvin, mutta ei huonostikaan, joka taas saa aikaan illuusion siitä, että kun ei mene huonosti, niin menee oikeastaan aika hyvin. Tuossakin olisi jollekkin sosiologille jotain tutkittavan aihetta. Työkuviot painavat tietysti jatkuvasti päälle, mutta se nyt on aivan normaalia virikettä elämän pienessä aallokossa. Sosiaalisella puolella on ollut paljon hiljaisempaa viime päivien ajan, vaikka uusia ihmisiä onkin tullut tavattua - ja herran tähden, tapaan vielä loppuviikollakin.

Harrastuksillekkin pitäisi löytyä aikaa tältäkin viikolta, vaikka deadline kolkuttelee vain viiden yön päässä. Huomenna suunnitelmissa on kuvauskeikka rannalle.

Pitkästä aikaa varsin kiireinen työpäivä - tai pikemminkin päivät. Eilen tosin Taina kävi morjenstamassa illalla ja makoiltiin sängyssä puhuen maailman menosta. Tänään aamusta asti on päiväohjelmaa varjostanut huomisen kirjoitusdeadlinen lähestyminen, mutta onneksi taas Tintti saapuu paikalle pelastavana enkelinä ja vie allekirjoittaneen matkalle DVD-elokuvien ihmeelliseen maailmaan.

Puhumattakaan kotitekoisesta pizzasta ja muusta roskaruoasta.

Illemmalla ehtii taas tekemään vähän töitäkin. Tai sitten ei.

Aamulla herätessä oli taas varsin mielenkiintoinen olo. Väsynyt, onnellinen, väsynyt, huono, väsynyt ja muikea olo. Kaikkea yhtäaikaa. Päivän mittaan palautuminen on vienyt oman aikansa ja mm. yhden Vietnam-elokuvan lisää.

Alunperin ajattelin käyttää tämän illan järkevästi töitä tehden, mutta nyt mielen joka sopukoissa tykyttää tarve lähteä pois sisätiloista. Ajelulle, kaupungille - minne vain. Kaikilla muilla tuntuu olevan menoa jonnekkin minne en halua (Tuska-festarit) tai minne en pysty (Juankoski) lähtemään.

Lopulta taidan kuitenkin pakata kamerat autoon ja ajaa jonnekkin merenrantaan kuvaamaan.